Valo meissä

Lämmin syksy, kuka sellaista haluaa. Kesällä pitää olla aurinkoa ja lämpöä, sitä varten kesä on olemassa. Nyt kesä jäi liian lyhyeksi, siitä ei olisi raskinut luopua. Laskeutuminen syksyyn on vaikeaa, lämpimät ilmat pilkkaavat ja pukkaavat ampiaisia kiusaksemme. Yleensä olen ottanut syksyn vastaan jos en nyt innokkaana niin ainakin alistuneena, onhan se sentään oma vuodenaikani. Tänään toivotan sen hornan tuuteriin. Tuntuu että mistään ei tule mitään. Ei kehkeytynyt kunnon kesää ennen kuin vasta syksyllä, Suomella menee huonosti, Eurooppa kuohuu, ihmiset eivät voi hyvin. (Itsekään en ole ollut parhaimmillani – bloginkin sain vasta nyt kakistettua, sori…)

Näinä päivinä tulee tuutin täydeltä pakolaisasiaa, puolesta ja vastaan ja siltä väliltä. Meitä pelotellaan luvuilla, pitkillä rivillä nollia ja noiden nollien tuomilla ongelmilla. Ymmärrän suuren pakolaismäärän tuovan haasteita enkä kuulu niihin jotka avaisivat kotinsa ovet tuntemattomille. Silti. Sydämeni sanoo että jokainen noista nollista on ihminen, jokainen on hädässä ja avun tarpeessa. Oma äitini pakeni sotaa aikoinaan evakkona, hän oli pakolainen omassa maassaan. Voin kääntyä poispäin ja sivuuttaa otsikot lukematta juttuja, mutta en voi sulkea sydäntäni. Ja sydämeni sanoo: meidän on autettava.

Olisipa onnellista jos ei pakolaisia olisi ollenkaan. Ei olisi sotia, ei terroristeja, ei köyhyyttä. Kuinka pääsemme sellaiseen maailmaan? Onko se edes mahdollista, kun hallitsijoina istuu vallanhimoisia typeryksiä? En tiedä, mutta pakko on uskoa että jonakin päivänä elämme rauhassa, joka ulottuu maailmanlaidalta toiselle. Pelkään pahoin ettei sellaista rauhaa saavuteta ennen kuin löydämme sen omasta sydämestämme. Usein ihmettelemme eikö sotia saada loppumaan ja voisiko voimat keskittää mieluummin konfliktien torjumiseen kuin pakolaisvirran vastaanottamiseen. Toisaalta jokainen voi tutkia omaa sieluaan ja etsiä sieltä vastauksen. Niin kauan kuin suhtaudumme muihin ihmisiin kuin muukalaisiin ja vihollisiin, niin kauan on sotia – ja pakolaisia.

Ymmärrän niitä jotka pelkäävät ja torjuvat. Tiedotusvälineet kaikessa suvaitsevaisuudessaankin mielellään vyöryttävät eteemme ongelmia, vaaroja ja vastuksia, ja on helppoa tempautua kauhistelijoiden matkaan. Täysin käsittämätöntä puolestaan on että jotkut huligaanit tarttuvat kättä pidempään ja uhkailevat ihmisiä jotka ovat tulleet hakemaan turvaa ja rauhaa. Pakolaisongelmiin vastaaminen väkivallalla on täysin tuomittavaa, se on julmaa ja sydämetöntä. Pelon vallassa yleensä toimimme harkitsemattomasti ja mieluummin vihaamme kuin rakastamme. Ja rakkautta tässä nyt tarvitaan. Loppujen lopuksi mitään muuta ei tarvitakaan. Meissä on niin paljon valoa! Kunpa näkisimme sen itsessämme ja sitä myöten muissa.

Arjen ankeudessa tulee usein valitettua turhasta. Kiitollisuuteen on paljon aihetta, meillä on asiat hyvin kaikesta huolimatta. Ilo löytyy pienistä asioista. Myönnän sentään nauttivani lämpimästä syksystäkin. Kävelyretki metsään koirien kanssa on seikkailu. Korppi korpikuusikon kätkössä kajauttaa klonk klonk, kurkiaura suuntaa kohti etelää ja sudenkorennot surahtelevat kaislikossa. Suuri sininen korento tulee koiran kuonon tuntumaan, Pulla tarkastelee outoa olentoa ja vilkaisee sitten minuun silmissään kirkkaus jolle ei löydy vertaa. Lammen pinta välkehtii auringossa, vastapäiset koivut keinuvat keltaisissaan, ranta kylpee kullassa.

Keskiviikkona oli syyspäivän tasaus ja heti ensi viikon alussa taivaalla tapahtuu. Aikaisin maanantaiaamuna loistaa superkuu, kunnes sen eteen lipuu maan varjo. Saamme ihailla täydellistä superkuun pimennystä, sellaista ei usein osu kohdalle! Toivon hartaasti etteivät pilvet peitä näkymää, mutta vaikka peittäisivätkin, voin silti sielussani kokea pimennyksen energiat. Pimennyksessä kuu ei katoa, se hehkuu lämpimänä maan varjon läpi, maanantaiaamuna syvän punaisena. Onko tasauksilla ja pimennyksillä jokin astrologinen tai kosmologinen sanoma? Luulen että on. Vastauksen saattaa saada, kun hiljaa kuuntelee ja katselee oman sydämensä valoa.

Raili Vesanen

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Raili Vesanen

Karkuun kuolemaa

Kuninkaallinen häähumu näytti sekä riehakkaalta että arvokkaalta televisioruudussa, prinssillinen juhla oli komeaa katseltavaa. Toiset ovat sitä mieltä että tällaiset tilaisuudet nielevät liikaa rahaa ja verorahoille saisi löytyä järkevämpää käyttöä. Minulle on se ja sama mihin Ruotsin valtio syytää mammonaansa, mutta jos vastaava tilanne olisi meillä (olisikin!), en panisi pahakseni muutamaa kuninkaallista hääjuhlaa. Arki on tarpeeksi ankeaa sinällään, sitä piristämään tarvitaan juhlia – maksoi mitä maksoi.

Olen aina tykännyt syntymäpäivistä, joulusta ja pääsiäisestä, kaikenlaisesta iloisesta seuranpidosta, tanssista ja laulusta. Tiedän sellaisiakin perheitä, joissa ei koskaan ole juhlittu sen enempää syntymäpäiviä kuin joulujakaan. Kuinka jaksaisimme puurtaa läpi harmaiden arkipäivien, jos emme joskus pistäisi ranttaliksi ja jalalla koreasti? Aikoinaan äiti laittoi meille lapsille syntymäpäiväpöydän, joka koristeltiin kukin, makeisin ja lahjoin. Meillä juhlittiin jopa nimipäiviä, silloinkin saimme pieniä lahjoja. Joulut, pääsiäiset, vaput ja juhannukset olivat suuria juhlapäiviä, jolloin iloittiin ja laulettiin. Juhliessa ei tarvitse muistaa arjen alakuloa eikä tuntea kuoleman karua hönkäilyä niskaan. Laulaessa ja nauraessa elämä on ikuista.

Viikko sitten lauantaina olin sisareni kanssa katsomassa sambakarnevaalia Helsingin kaduilla. Siskontyttöni oli mukana esiintymässä, olimme häntä kannustamassa. Minulle kokemus oli uusi. En ole aikaisemmin ollut mikään sambafani, mutta nyt olen. Senaatintorille saapuessamme baterioiden rummunjytkytys otti meidät vastaan, musiikki tuntui varpaissa asti. Koko asfaltti soi ja hytkyi, oli pakko liikkua mukana. Tori ja kirkonportaat olivat täynnä ihmisiä, ja minne tahansa katsoin näin pelkkiä hymyjä ja nauravia silmiä. Tihkusade ei yhtään latistanut tunnelmaa, Rio oli tullut Helsinkiin. Tasan kolmelta kirkon kellot löivät, rummut kumisivat ja värikkäät tanssijat lähtivät liikkeelle. Siinä ei voinut muuta kuin pidätellä kyyneleitä kaiken ilon keskellä.

Toisinaan arjen ankeus ottaa valtaansa. Tuntuu ettei missään ole mieltä, elämä vain jatkuu samanlaisena raskaana vaelluksena ilman innostusta. Mikään ei oikeastaan ole vinossa ja silti kaikki on. Helpon elämän vaikeus on siinä että loppujen lopuksi ihmisenä oleminen on haastavaa sinällään, vaikkei siinä haasteita olisikaan. Elämän rajallisuus ja arvaamattomuus pelottaa, silti turvallisen tasainen harmaus ja päivien ankea samankaltaisuus ajaa hulluuden partaalle. Sitä huomaa joskus huutavansa hiljaa päänsä sisällä: tapahtuisi edes jotakin, mitä tahansa! Eikä sittenkään tahtoisi mitään tapahtuvan, vaan toivoisi kaiken jatkuvan juuri näin, ikuisesti.

Eilen oli ihana kesäpäivä, ensimmäinen ja ainoa toistaiseksi. Sireenit tuoksuivat lämpimässä tuulessa, aurinko läikitti kirjan sivuja lukiessani riippumatossa tammen alla. Tuntui että piti ehtiä tehdä kaikkea nyt kun kesä oli vihdoin käymässä. Kävelin auringossa koirien kanssa, pulahdin lampeen uimaan (vesi oli vilpoista, mutta ei sentään hyytävää), istuin puutarhassa ja join cuba libren nimipäiväni kunniaksi. Ah kesä, onko mitään ihanampaa! Tänään tunnelma on toisenlainen. Koleaa, sataa. Aamulla menin Maxin kanssa pihalle. Koiralla oli ripuli. Koettakaahan kaapaista muovipussiin ripulipaskaa nokkosten keskeltä hyttysten käydessä kimppuun, sateessa, niin tiedätte mitä on arjen ankeus.

Ei sentään jyrissyt ukkonen, vielä. Olen kertonut teille ukkospelostani, jonka vertaista saa hakea. Hyvä etten ryömi sängyn alle piiloon heti ensimmäisen leimahduksen huomatessani – ai niin, olen tainnut tehdäkin niin…

Hykerryttäväksi lopuksi haluan lisätä lainauksen kirjasta, jota parhaillaan luen.

Se on sukuvika, Blevins sanoi. Vaari kuoli Länsi-Virginiassa kaivoskorriin ku salama löi kuiluun satakaheksankymmentä jalakaa maan sissään että sai sen, ei joutanu oottamaan että se ois noussu maan pintaan. Kori piti kastella että se viileni sen verran että saivat ukon pois siitä, sen ja kaks muuta. Ne paistu siinä ku pekoni. Isän vanhemman veljen vei tuulenpuuska alas porraustornista Batsonin öljykentällä vuonna tuhatyheksänsattaaneljä. Kaapeliporraustorni oli puuta vaan siitä huolimatta salama iski eikä se ollu sillon ees yheksäätoista. Isoeno äitin puolelta – siis äitin puolelta – kuoli hevosen selekään eikä hevoselta kärventyny karvan karvaa ja eno kuoli ihan kuoliaaksi niin että vyö piti leikata irti ku solki oli hitsautunu kiinni ja mulla oli serkku neljä vuotta vanhempi ja siihen iski salama omalla pihalla ku se oli navetasta tulossa ja halvasi siltä toisen puolen kokonaan ja sulatti paikat hampaista ja liimasi leuat yhteen.
Minähän sanon, Rawlins sanoi. Se on ihan sekasin.
Kukkaan ei tienny mikä sitä vaivas. Se vaan nytki ja soperti ja osotteli suutaan.
Noin silmitöntä valehtelua en oo kyllä eläissäni kuullu, Rawlins sanoi.
Blevins ei kuullut. Hänen otsalleen oli noussut hikihelmiä. Yhteen toiseen isän puolen serkkuun iski niin että siltä sytty tukka palamaan. Kolikot taskunpohjalla poltti reiän kankaaseen ja putosi maahan ja sytytti heinän tulleen. Minnuun on iskeny kahesti ja siksi mulla on toinen korva kuuro. Mulla on kaksinkertanen sukukirrous näitten salamoitten kanssa. Pittää hankkiutua erroon kaikesta metallista. Sitä ei tiiä mikä koituu kohtaloksi. Haalarinniitti. Kenkänaula.
No mitä meinaat tehä?
Hän katsahti hurjana pohjoiseen. Yritän ratsastaa sen eellä karkuun, hän sanoi. Se on ainut mahollisuus mikä mulla on.
(Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset, Wsoy, suomentanut Kaijamari Sivill)

Tähän minulla ei ole lisättävää. Paitsi: hyvää kesää.

Raili Vesanen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Raili Vesanen

Haaveiden haaksi

Vilkas mielikuvitus on sekä siunaus että kirous. Lapsena minulla oli tapana heittäytyä haaveiluun, kuvittelin että meillä kaikilla neljällä sisaruksella oli taikasauva jolla saimme toivomamme. Yksi sauvan huiskaisu, ja meille satoi mannaa taivaan täydeltä, leluja, ruokaa, karkkia, laivoja (rakastin laivoja!), seikkailumetsiä ja hauskoja vaatteita. Toisaalta iltaisin käydessäni nukkumaan pelkäsin hurjasti pimeydessä lymyäviä mörköjä, susia ja murhaajia. Kykyni innostua, leikkiä ja luoda saa voimansa kyvystäni kuvitella, mutta myös kaikki maailman pelot temmeltävät villeinä ja vapaina samalla maaperällä.

Monen kymmenen vuoden jälkeen muistan yhä miltä tuntui juosta mielikuvituskoiran vieressä ja kutsua sitä luokse. Kun viimein sain ensimmäisen koirani, se oli tyystin erilainen kuin kuvittelukoirani, enkä silti koskaan ole unohtanut tuulesta temmattua henkihauvaani. Jossakin mielessä kumpikin on yhtä todellinen. Samoin en ole unohtanut miltä tuntui lentää taivaalla ilmakiitäjänä tai sukeltaa vesikeijuna meren syvyyteen. Lensin ilmassa pilvien päällä tuulen tuiverruksessa ja kiidin kohti aurinkoa, vaikka oikeasti vain juoksin kädet levällään pitkin pihaa.

Kykenin kuvittelemaan äidin kuoleman ja murheen alhon johon joutuisin, samoin pystyin maalaamaan erittäin elävästi silmieni eteen oman pienen lapsenruumiini murhaajan jäljiltä, ja nämä kauhukuvat kävivät kimppuuni yön yksinäisyydessä. Peikot, demonit ja hirviöt yhtä hyvin kuin jättiläishämähäkit ja karhut olivat kerääntyneet vaanimaan nimenomaan minua ja niillä oli pesä sänkyni alla. Kaikkein pahin oli tuo nimetön kauhu, jolla ei ollut muuta lähdettä tai olomuotoa kuin pimeydestä kumpuava tuntemattoman pelko.

Mielikuvituksen voima on rajaton. Kuulun niihin ihmisiin jotka uskovat mielikuvilla luomiseen ja omien unelmien saavuttamiseen kuvittelun avulla. Jos tahdon tarpeeksi kovasti jotakin ja osaan sen ilmaista omissa mielikuvissani, maailmankaikkeus toteuttaa toiveeni ennemmin tai myöhemmin. Onko minulla tästä todisteita? Enpä tiedä. Lapsena hahmottelemani henkihauva muuttui myöhemmin eläväksi koiraksi, moneksikin koiraksi, mutta lapsena en osannut kuvitella kaikkia murheita ja huolia joita lemmikin omistaminen toisi. (Luin Ilta-Sanomista, että koiranomistaminen vähentää stressiä. Katsoessani Maxia, joka kymmenennen kerran on onnistunut halkaisemaan kannuskyntensä ja jonka hoitamisessa on kova työ, ja Pullaa, joka vaikka onkin pirteä alkaa jo olla pelottavan vanha, en voi allekirjoittaa tätä tutkimustulosta.) Samoin haaveilin hyvinkin tarkasti omakotitalosta järven rannalla kaukana kaikesta. Kaukana kaikesta olemme, mutta järvi kutistui vesivahingoksi kellariimme, ja talossa haisee home, sweet home.

Haaveilin myös kirjailijan ammatista ja kuvittelin kuinka istuisin mummonmökissäni kodikkaasti kirjoittamassa maailmankuuluja romaaneja. Kirjailija olen, mutta en sentään maailman enkä edes maankuulu. Mielikuva romaanin kirjoittamisen hauskuudesta osui oikeaan, itse asiassa kirjoittaminen on vielä hauskempaa kuin osasin kuvitella.

Minua on muutaman kerran pyydetty puhumaan tuotannostani koululaisille. Olen kertonut heille mielikuvituksesta ja onnistunut innostamaan heitä omien kertomusten kirjoittamiseen. Lapset ovat vilpittömiä ja fiksuja kuuntelijoita. Aina mukaan mahtuu muutama viisastelijakin. Kerran kysyin, pitääkö romaanissa olla onnellinen loppu. Melkein kaikki pojat vastasivat kieltävästi ja tytöt myöntävästi. Minä totesin että olisipa hienoa jos elämässäkin olisi onnellinen loppu. Siihen viisastelija napautti: mehän kaikki kuollaan, se ei ole kovin onnellista.

Minä uskon että elämässä on onnellinen loppu ja uskon myös että se jatkuu jossakin muodossa kuoleman jälkeen. Myönteisestä ajattelusta ei tässäkään yhteydessä varmasti ole haittaa. Uskon myös enkeleiden olemassaoloon, sen sijaan en ole yhtä varma vuorenpeikoista, keijukaisista, yksisarvisisista tai lohikäärmeistä. Minulle on se ja sama onko joku joskus oikeasti nähnyt niitä vai vain luonut ne mielikuvituksessaan. Noista olennoista sekä sadut ja tarut että nykyajan fantasiakertomukset ovat syntyneet. Myös hirviöt kuuluvat asiaan, ne tuovat ripauksen jännitystä ja kauhunvärettä. Vilkas mielikuvitus on kätevä työväline fantasiakirjailijalle. Sen avulla voi purjehtia vieraisiin maihin ja maailmoihin, sukeltaa unen sinisiin syvyyksiin tai hypähdellä kosmoksen komeetalta toiselle lentävien tähtihevosten matkassa. Ja jos avaruudessa on portteja, mielikuvituksen avulla ne voi löytää.

Raili Vesanen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Raili Vesanen

Minun metsäni?

Vaalien jälkikahinoissa on tuotu esiin erilaisia kuplia. Jos helsinkiläinen vihervasemmisto elää omassa sievässä kuplassaan, samanlaisessa lystikkäässä laatikossa räpistelevät myös ne jotka pitävät itseään joko muita parempina ihmisinä tai muuten vain sinivalkoisempina. Kaikki kuplat, paketit ja laatikot ovat pahasta, ne estävät meitä näkemästä toisiamme.

Vaalikeskusteluja seuratessa monikin asia mietitytti. Ne jotka ovat valtaa pitäneet lupasivat parannusta asioihin, ja mieleen tuli miksi niitä parannuksia ei sitten ole jo tehty. Vilpittömin naamoin myös vakuuteltiin kuinka isänmaan hyväksi on annettava kaikkensa. Kuinkahan monta isänmaan puolestapuhujaa paneeleissa olisi ollut, jos kansanedustajan palkka olisi samaa tasoa kuin sairaanhoitajan? Olisiko tunkua hoitamaan yhteisiä asioita? Ei ehkä löytyisi ihan nykyisenlaista vimmaa televisiomainoksiin tai vaalikiertueisiin?

Hallitustunnustelut ovat käynnissä. Jotenkin sitä toivoisi että ne jotka olemme valinneet päättäjiksemme osaisivat olla päättäväisiä ja myös suvaitsevaisia. Että maamme asiat pantaisiin kuntoon sydämen viisaudella ja lämmöllä, oltaisiin myötätuntoisia ja silti tehokkaita ja järkeviä. Siinä tarvitaan ihmisiä, jotka ajattelevat asioista eri tavalla ja silti puhaltavat yhteen hiileen. Erilaisuus on rikkaus ja voimavara, se synnyttää suvaitsevuutta. Kahtiajakautunut Suomi ei ole kenenkään etu.

En itsekään voi kehuskella olevani kuplan ulkopuolella. En minäkään tahtoisi tunnistaa tai tunnustaa Suomekseni sellaista yhteiskuntaa jossa taantumus nostaa päätään ja tasa-arvo ottaa askeleita taaksepäin. Toisaalta ymmärrän niitä jotka tahtovat muutosta, mitä tahansa muutosta tilanteessa jossa samat naamat ovat hoitaneet asioitamme vähemmän hyvin. Tavallinen ihminen ehkä mielellään näkee eduskunnassakin tavallisia ihmisiä, vaikka ne mattimeikäläiset eivät muuhun pystyisi kuin esittämään lennokkaita kommentteja tai ottamaan liikaa ryyppyä. Pukumiehiä täällä ei tarvita, tuumii suomalainen, vaikka se pukumies jotakin osaisikin. Maaseudulla on aina naureskeltu myös viherpiipertäjille, vaikka ne piipertäjät ajaisivat maaseudun asioita. Lyhytnäköisyys tuottaa ansaitsemansa tuloksen. Tässä nyt olemme, ja tästä on yhdessä jatkettava.

Olen asunut maaseudulla jo kaksikymmentäviisi vuotta, mutta moni toimi ja tapa edelleen askarruttaa. En esimerkiksi lakkaa ihmettelemästä metsänomistajien taipumusta kaataa kerralla koko puusto ja jättää jälkeensä kamalannäköisiä kuolleita raiskioita. Meillä on ollut täällä purupolku metsän keskellä, siinä on mäkeä ja tasaista, iltaisin se on valaistu. Uimalampi kuuluu samaan somaan harrastusmaastoon. Pari vuotta sitten ympäristöön rakennettiin frisbeegolfrata, joka käsitykseni mukaan on ollut ahkerassa käytössä – vaikka itse en ymmärräkään, miksi pelkkä metsässä samoilu ja luonnon ihailu ei riittäisi.

Viime viikolla kävelin koirani Maxin kanssa pitkästä aikaa tuttua metsäpolkua, kunnes ihmettelin olimmeko eksyneet. Polku oli tuttu, maisema täysin vieras. Koko metsä oli hakattu harmaaksi ja elottomaksi autiomaaksi. Tuuli humisi hiljaisuudessa, linnut eivät laulaneet. Salaperäiset polut havupuiden alla, korkeat hongat, lehtipuut ja pensaat, auringon täplittämät sammaleet – poissa.

Miksi? Se oli ainoa kysymys joka tuli mieleen. Miksi aina pitää muuttaa, purkaa, tuhota, hakata? Miksei metsikkö purupolun ympärillä olisi saanut kasvaa ja kukoistaa? Tarvitsiko joku puunrungoista saatavat rahat, vai onko tämä nykyaikaista metsänhoitoa? Ehkä raiskiolle rakennetaan teollisuushalli tai jääkiekkoareena, kuka tietää. Minä tiedän vain että meidän elinaikanamme siinä ei enää kasva suuria puita eikä niiden puiden oksilla kiipeile oravanpoikasia tai pesi peippoja. Tunnustan olevani ylitunteellinen viherpiipertäjä omassa säälittävässä kuplassani. Istuin kannolle – siinä oli vielä kuukausi sitten kasvanut komea kuusi – ja itkin katkerasti.

Raili Vesanen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Raili Vesanen

Korkeimman nimeen

Peippo laulaa pihapuussa. Olen merkinnyt päiväkirjaani lähes neljänkymmenen vuoden ajan kevään ensimmäisen peipon lurituksen, ja epävirallisen tilastoni mukaan juuri tämä päivä, huhtikuun 11., on the peiponlaulupäivä. Ja eilen näin kurkiauran! Me tulemme taas, kurjet huusivat, ja minä vastasin: tervetuloa takaisin.

Pääsiäissunnuntaina äitini täytti 90 vuotta, ja meillä oli bileet Helsingin Lauttasaaressa. Pirteä päivänsankari otti vastaan vieraita ja maistoi kulauksen kuohuviiniä. Sattui niin somasti, että syntymäpäivä osui pääsiäissunnuntaihin samalla tavalla kuin 90 vuotta sitten. Ehkä Viipurin tytön iloisuus onkin perua pääsiäisestä. Olisiko hänestä tullut erilainen jos hän olisi syntynyt pitkäperjantaina?

Kuunnellessani Bachin Matteuspassiota pitkäperjantaina mietiskelin kyynelieni lomassa uskoa ja uskontoja. Minusta on kuin varkain tullut jyrkkä avarakatseisuudessani. En enää tykkää uskonnoista. Aikoinaan olin hyvinkin uskovainen – en ehkä sananmukaisesti uskovainen, mutta joltisenkin sokea uskossani – ja luotin siihen että isäjumala istuu pilven päällä minua varjellen. Luottamukseni korkeimpaan hyvään ja suojelijaan ei ole horjunut. Uskon yhä lujemmin siihen ettemme vaella maailmassa ilman näkymättömiä apuvoimia. Mutta minulla on alkanut keittää yli kaikki se turha ja tuhoisa mitä uskonnot tuottavat. En enää millään jaksaisi lukea uutisia julmuuksista jotka on tehty uskonnon nimissä. Kärsimys ja tuska suututtaa, kaikkein eniten sellainen turha satuttaminen joka tapahtuu Jumalan nimessä.

Samaan aikaan kun saarnataan rakkaudesta, anteeksiannosta ja armosta, myös alistetaan, sorretaan ja kidutetaan. Papit, imaamit ja muut opettajiksi ilmoittautuneet julistavat säälin sanomaa ja polkevat toisinajattelijat jalkoihinsa, syyttävät ja satuttavat. Maailman kauneimmat rakennukset ovat kirkkoja ja temppeleitä, ihanimmat sävelteokset ja maalaukset on luotu Jumalan kunniaksi – ja kaikki kamalimmat kuviteltavissa olevat julmuudet on nekin toteutettu uskontojen nimeen. Kristinusko ei ole yhtään puhtaampi ja synnittömämpi tässä suhteessa kuin mikään muukaan uskonto. Menneisyyden hirmuteot eivät ole unohtuneet, ja vielä nykyaikanakin löytyy kuolemanrangaistuksen vaatijoita sellaisille jotka eivät toteuta Raamatun käskyjä toivotulla tavalla. Ristiriita naurattaisi jos ei se itkettäisi ja oksettaisi. Meissä on enkeli ja demoni samassa paketissa, se on ihmisen kuva.

Synnin käsite on askarruttanut minua koko ikäni. Mitä se synti on, kuka sen tuomitsee synniksi ja mitä sitten jos se syntiä onkin. Ja mikä se perisynti on. Jos olemme kaikki syntymästämme lähtien syntisiä, ei kai siihen auta mikään. Toisaalta synnin voi käsittää eräänlaisena ihmisyyteen kuuluvana ominaisuutena, joka ei pelkästään ole pahaa, vaan vain ihmisenä olemista. Synnin ansiosta voimme havahtua ja nousta ikään kuin yläpuolellemme, tavoittaa henkemme ja hyvän meissä. Synnintunto meissä olisi siten tuntemuksemme ikuisesta olemuksestamme ja haparoimista sitä kohti. Ja se haparoiminen on ihmisenä olemista parhaimmillaan. Siinä uskonto voi auttaa, jos se antaa tilaa myös omille ajatuksille ja tulkinnoille. Synnin vastapainona on armo. Jumalan armo on loppujen lopuksi omaa armoamme itseämme kohtaan.

Matteuspassio liikutti minua syvästi niin kuin aina. Tällä kertaa huomasin myös suuttuvani. Jeesus itse on elävä esimerkki uskonnon harjoittamasta mielivallasta. Eikö hänetkin tapettu mitä julmimmalla tavalla vain siksi etteivät valtaapitävät pappismiehet tykänneet hänen tavastaan saarnata Jumalan armosta. Edes Jumalan poika ei saa harjoittaa uskoaan haluamallaan tavalla!

Minulle on yksi lysti mihin ihmiset uskovat tai uskovatko mihinkään. Tärkeintä on toisen kunnioittaminen, kyky tuntea myötätuntoa ja rakkautta. Suvaitsevaisuus. Mikä siinä on niin vaikeaa? Miten se on minulta pois, jos joku uskoo Koraanin sanaan tai tulkitsee Raamattua eri tavalla kuin minä, tai yksi rukoilee Buddhaa ja toinen Jehovaa, kunhan uskonnon nimissä ei kiduteta, ei silvota eikä tuomita toisinajattelijoita. Minä uskon, että se Jumala tai se alkulähde, josta kaikki olemme peräisin, rakastaa meitä joka tapauksessa, uskoimmepa tai emme. Ja se Jumala ei tuomitse, ei vaadi, ei käske eikä kiellä. Se vain on.

Raili Vesanen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Raili Vesanen

Suhteellista

Kevätpäiväntasauksen energiat ovat poikkeuksellisen voimakkaita. Ne havaitakseen ei tarvitse olla selvänäköinen. Maailmassa tapahtuu, minussakin myllertää. Taivaalla tanssivat revontulet ja aurinko pimenee valaistakseen taas entistä kirkkaammin. Pimennyksen tunnelma oli mystinen, vaikka en uskaltanutkaan katsahtaa aurinkoon. Muistelin toista pimennystä kahdenkymmenenviiden vuoden takaa. Päivämäärä oli 22.7. ja pimennys oli täydellinen täällä Suomessa. Oli aikainen kesäaamu, valoisa ja ihana. Aurinko peittyi kuun varjon taa, tuli hämärää, linnut lakkasivat laulamasta. Muistan kuinka minuun iski alkukantainen pelko siitä ettei aurinko enää koskaan tulisi esiin ja jäisimme pimeään. Kun varjo väistyi, onni valosta oli valtava.

Tiistai-iltana lähdin kävelylle koirani Maxin kanssa. Tiesin että taivaalla saattaisi näkyä revontulia auringon magneettimyrskyn seurauksena. Ensimmäiseksi panin merkille tähdet. Ne olivat uskomattoman kirkkaita! Ja sitten. Mitä nuo ovat, ovatko ne pilviä? Menin seisomaan pellolle kauas häiritsevistä katuvaloista ja silloin näin ne. Revontulia! Ikinä elämässäni en ole nähnyt mitään yhtä vavahduttavaa, pakahduttavaa, suurenmoista. Näytti siltä kuin parvi jättimäisiä enkeleitä olisi tanssahdellut tähtitarhoissa. Koko taivas oli täynnä niitä!

Äiti on kertonut revontulista, joita hän näki nuoruudessaan talvisella taivaalla Keski-Suomessa, ja äiti muistaa varmasti erottaneensa tulien rätinän. Toisetkin ovat kuvailleet kuulemiaan ääniä. Minä kuulin vain hiljaisuutta katsellessani enkelten piiritanssia tähtien välissä. Ehkä siinä hiljaisuudessa pauhasi avaruuden musiikki, mutta en osannut kuunnella sitä.

Katsellessani revontulia ja tähtiä tunsin oman pienuuteni ja suuruuteni. Miten kaunis onkaan maailma ja miten ihmeellinen on ihminen. Ympärillämme aukeaa avaruuden suunnattomuus ja miljardit galaksit, ja yhtä tuntematon kuin on tähtien tarina meille, yhtä vähän tunnemme itseämme ja ihmisyyden ihmettä. Uskallan arvata, että jos vähänkin rohkeammin raottaisimme omaa salaisuuttamme ja olemistamme täällä maailmankaikkeuden reunalla, meillä olisi vähemmän halua tapella keskenämme ja uhitella toisillemme naurettavissa valtahaaveissamme. Antaisimme lähimmäistemme uskoa mihin tahtovat, emme tuomitsisi tai tappaisi heitä mistään syystä ja eläisimme keskenämme rauhassa. Paneutuisimme yhdessä tutkimaan olemassaolomme perustuksia ja keksimään niihin parannuksia.

Tietysti kaikki on suhteellista. Oman elämän haasteissa ja mullistuksissa ei välttämättä jaksa kiinnostua naapurin murheista ja vielä vähemmän avaruuden mysteereistä. Rämpiminen arkipäivästä toiseen saattaa joskus olla vaikeaa eikä ilon aiheita aina löydy vaikka kuinka etsisi. Uutisotsikot eivät ole omiaan kasvattamaan turvallisuuden tunnetta tai tuomaan onnea. Ihminen on kummallisesti rakennettu. Uutinen lapsen tai eläimen hädästä saattaa saada tunteet liikkeelle, kun taas kaukana käytävä sota ei herätä minkäänlaista myötätuntoa. Joskus oman elämän vaikeudet tuntuvat ylivoimaisilta, olkoonkin että meillä Suomessa melkein jokaisella on katto pään päällä ja ruokaa syötäväksi eikä puhtaasta juomavedestä ole pulaa. Olemme hyväosaisia, kirjoittavat lehdet sitten mitä hyvänsä talousvaikeuksista. Köyhimmätkin meistä ovat rikkaita verrattuna suurimpaan osaan maapallon väestöstä.

Päiväntasaustunnelmissa tulen miettineeksi omaa olemistani ja, jos saan käyttää jo ehkä vanhentunutta ilmausta, tehtävääni täällä. Valon voittaessa pimeyden, jälleen kerran, mietin miksi olen. Ja mitä sen jälkeen. Enoni kuoli muutama viikko sitten ja saatettiin hautaan viime viikonloppuna. En päässyt hautajaisiin, mutta jälleen kerran mietin kuolemaa. Muistelin sitä miten hieno mies enoni oli ollut ja mitä hänestä jää nyt kun hän on kuollut. Enoni sairasti vaikeaa muistisairautta eikä enää viimeisinä viikkoinaan tuntenut läheisiään. Onko hänen nyt parempi? Ja missä hän on? Mietin myös isääni, joka olisi täyttänyt viime sunnuntaina 90 vuotta, jos olisi saanut elää. Ihmisen elämä on niin lyhyt, toisaalta se on paljon pidempi kuin esimerkiksi koiran tai hiiren, tai vaikka perhosen joka elää vain päivän.

Osaisinko nauttia elämästäni enemmän, jos se kestäisi päivän? Osaisinko olla onnellisempi olemassaolostani, jos en tietäisi kuolevani? Toisaalta tietoisuus kaiken väliaikaisuudesta antaa minulle mahdollisuuden arvostaa niitä hetkiä jotka täällä vietän. Mikään ei ole yhtä pyhää kuin elämä, se että olen olemassa. Ihaillessani revontulien leikkiä tähtitaivaalla tyynenä kevätiltana tunsin onnen hipaisun sydämessäni, ja siinä onnessa vaistosin vihjeen ikuisuudesta ja sen myötä omasta kuolemattomuudestani.

Entä koirani Max, arvostiko se luonnonnäytelmää, kuunteliko hiljaisena avaruuden sinfonioita? Ei. Se tahtoi eteenpäin ja toimintaa, hankasi päätään kuraiseen peltoon ja vinkui. Tai kenties se näillä eleillä kertoi riemunsa revontulista, mistäs minä tietäisin.

Raili Vesanen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Raili Vesanen

Uusia ulottuvuuksia

Tänään on kevään ensimmäinen päivä. Valoa, lintujen laulua, vesipisaroiden lirinää räystäissä. Maaginen maaliskuu. Vaikka olisi pakkasta ja lumisadetta, läpi puskee lämmin henkäys, toivo kesästä. Tänään on harmaan kostea sää, mutta linnut sirkuttavat pihakoivuissa ja sireenin oksilla. Ne tietävät. Ne tietävät että pian silmut puhkeavat puihin, nurmi vihertää ja aurinko sulattaa viimeisetkin lumet.

Jos talvi on hiukan uneliasta aikaa, kevät pakottaa työhön ja toimeen, se vaatii uudistumaan. Tuntuu että on saatava jotakin aikaiseksi, vähintäinkin koti olisi siivottava ja ikkunat pestävä. Tai kirjoitettava kirja. Kas, jälkimmäisen olenkin tehnyt! Maaliskuussa saan ulos maailmaan viidennen kirjani. Sen nimi on Lohikäärmeiden laulu ja se on jatkoa Maailmojen portille, joka ilmestyi tasan kaksi vuotta sitten. Uudessa teoksessani Rafael jälleen kolkuttelee ulottuvuuksien välisiä ovia löytääkseen rakastettunsa.

Kirjan kirjoittaminen on lasten leikkiä verrattuna kaikkeen mikä liittyy sen markkinoille saattamiseen. Kirjoittaminen, se hurmaava luomisvaihe jolloin tarina lähtee kirjoittamaan itse itseään ja sanat karkaavat sormistani ruudulle ja bittiavaruuteen kuin pienet elävät oliot – se on parasta mitä tiedän. Mutta jollei luomistyötään tahdo pitää itsellään ja hautautuneena pöytälaatikkoon, se pitää saattaa ihmisten ilmoille ja tehdä tiettäväksi sen olemassaolo. Markkinoinnissa olen surkeaakin huonompi. Vielä sekin vaihe kun taitan kirjaa ja mietin sille ulkoasua on kaikessa hermostuttavuudessaankin inspiroivaa, mutta kun hengentuotetta pitäisi lähteä myymään, tulee stoppi.

Onnen tunteet tulevat kun saa oman kirjansa ensimmäisen kerran käsiinsä sen tultua painosta. Tällä kertaa tosin Posti onnistui osittain pilaamaan senkin. Paketteja tuli vain yksi vaikka niitä piti olla useita, ja aloin heti selvittää minne loput olivat kadonneet. Postilla on netissä nykyisin kätevä linkki pakettien seuraamiseen. Tällä kertaa en saanut sieltä vastauksia, nimittäin kadonneita kolleja etsiessä tästä linkistä ei ollut iloa. Seuraavaksi otin puhelimen ja soitin. Automaattiin piti luetella numeroita, eikä lopputiedotuksessa tullut uutta tietoa. Huomasin voivani keskustella ongelmastani jonkun kanssa netitse näpyttelemällä ja ryhdyin tuumasta toimeen. Eihän se toiminut ollenkaan (tai en osannut sitä käyttää) ja tässä vaiheessa suolsin suustani jo aika painokelvotonta puhetta. Viimein löysin numeron, jossa oikea elävä ihminen vastasi. Melkein puhkesin kyyneliin helpotuksesta. Sain vastaukset kysymyksiini ja rauhoituin. Puuttuvat pakkauksetkin saapuivat seuraavana päivänä.

Tuli taas kerran mieleeni, millainen tulevaisuus meitä odottaa. Minulla ei sinänsä ole mitään robotteja ja automaatteja vastaan, suon niille olemisen mahdollisuuden – mutta. Seurasin televisiosta mielenkiintoista Extant-nimistä sarjaa, jossa Halle Berry näytteli lapsettomuudesta kärsivää äitiä, jolle aviomies rakensi ihmisen näköisen ja oloisen robottipojan lapseksi. Poika oli hellyttävä ja sympaattinen ja äärimmäisen älykäs, mutta vaikka hänellä olikin selässä lokero johon aika ajoin vaihdettiin patterit, häntä sentään näytteli ihmispoika ja toisinaan oli vaikeaa kuvitella hänet koneeksi. Sarjassa otettiin kantaa koneiden (ihmis?)oikeuksien puolesta, mikä sinänsä oli kiinnostavaa mutta myös hämmentävää. Onko meillä tulevaisuudessa ihmisen näköisiä robotteja, jotka ylivoimaisen älynsä avulla syrjäyttävät meidät ja tekevät työt puolestamme? Niitä odotellessa voi kiinnittää huomiota kaikkeen mikä jo on koneistettu ja automatisoitu. Ja voi kysyä, onko saavutettu hyöty haittaa suurempi.

Sinänsä minua kiinnostaa ihmisyyden rajoilla liikkuva, ehkä robottipojankin voi laskea siihen kastiin. Onhan fantasiakirjallisuus täynnä kaikenkarvaisia olentoja, jotka tarkkaan ottaen eivät ole ihmisiä; on haltioita, peikkoja ja hobitteja, on yliluonnollisia kykyjä omaavia tietäjiä ja noitia. Omissa kirjoissani esiintyy ighdejä, joiden alkuperä on hämärän peitossa ja jotka osin muistuttavat peikkoja ja osin ihmisiä, eikä kukaan oikein tiedä mitä ne ovat, mutta ihmisiä ne eivät ole. Ighdit pystyvät myös muuntautumaan lohikäärmeiksi, mikä tietämäni mukaan ei ole mahdollista ihmiselle. Fantasia antaa tilaa tutkia ihmistä muiden olentojen silmin. Näkökulma tuo esiin yllättäviä piirteitä ihmisenä olemisesta. Voin tarkastella itseäni kuin ulkopuolinen ja löytää uusia ulottuvuuksia.

Raili Vesanen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Raili Vesanen