Karkuun kuolemaa

Kuninkaallinen häähumu näytti sekä riehakkaalta että arvokkaalta televisioruudussa, prinssillinen juhla oli komeaa katseltavaa. Toiset ovat sitä mieltä että tällaiset tilaisuudet nielevät liikaa rahaa ja verorahoille saisi löytyä järkevämpää käyttöä. Minulle on se ja sama mihin Ruotsin valtio syytää mammonaansa, mutta jos vastaava tilanne olisi meillä (olisikin!), en panisi pahakseni muutamaa kuninkaallista hääjuhlaa. Arki on tarpeeksi ankeaa sinällään, sitä piristämään tarvitaan juhlia – maksoi mitä maksoi.

Olen aina tykännyt syntymäpäivistä, joulusta ja pääsiäisestä, kaikenlaisesta iloisesta seuranpidosta, tanssista ja laulusta. Tiedän sellaisiakin perheitä, joissa ei koskaan ole juhlittu sen enempää syntymäpäiviä kuin joulujakaan. Kuinka jaksaisimme puurtaa läpi harmaiden arkipäivien, jos emme joskus pistäisi ranttaliksi ja jalalla koreasti? Aikoinaan äiti laittoi meille lapsille syntymäpäiväpöydän, joka koristeltiin kukin, makeisin ja lahjoin. Meillä juhlittiin jopa nimipäiviä, silloinkin saimme pieniä lahjoja. Joulut, pääsiäiset, vaput ja juhannukset olivat suuria juhlapäiviä, jolloin iloittiin ja laulettiin. Juhliessa ei tarvitse muistaa arjen alakuloa eikä tuntea kuoleman karua hönkäilyä niskaan. Laulaessa ja nauraessa elämä on ikuista.

Viikko sitten lauantaina olin sisareni kanssa katsomassa sambakarnevaalia Helsingin kaduilla. Siskontyttöni oli mukana esiintymässä, olimme häntä kannustamassa. Minulle kokemus oli uusi. En ole aikaisemmin ollut mikään sambafani, mutta nyt olen. Senaatintorille saapuessamme baterioiden rummunjytkytys otti meidät vastaan, musiikki tuntui varpaissa asti. Koko asfaltti soi ja hytkyi, oli pakko liikkua mukana. Tori ja kirkonportaat olivat täynnä ihmisiä, ja minne tahansa katsoin näin pelkkiä hymyjä ja nauravia silmiä. Tihkusade ei yhtään latistanut tunnelmaa, Rio oli tullut Helsinkiin. Tasan kolmelta kirkon kellot löivät, rummut kumisivat ja värikkäät tanssijat lähtivät liikkeelle. Siinä ei voinut muuta kuin pidätellä kyyneleitä kaiken ilon keskellä.

Toisinaan arjen ankeus ottaa valtaansa. Tuntuu ettei missään ole mieltä, elämä vain jatkuu samanlaisena raskaana vaelluksena ilman innostusta. Mikään ei oikeastaan ole vinossa ja silti kaikki on. Helpon elämän vaikeus on siinä että loppujen lopuksi ihmisenä oleminen on haastavaa sinällään, vaikkei siinä haasteita olisikaan. Elämän rajallisuus ja arvaamattomuus pelottaa, silti turvallisen tasainen harmaus ja päivien ankea samankaltaisuus ajaa hulluuden partaalle. Sitä huomaa joskus huutavansa hiljaa päänsä sisällä: tapahtuisi edes jotakin, mitä tahansa! Eikä sittenkään tahtoisi mitään tapahtuvan, vaan toivoisi kaiken jatkuvan juuri näin, ikuisesti.

Eilen oli ihana kesäpäivä, ensimmäinen ja ainoa toistaiseksi. Sireenit tuoksuivat lämpimässä tuulessa, aurinko läikitti kirjan sivuja lukiessani riippumatossa tammen alla. Tuntui että piti ehtiä tehdä kaikkea nyt kun kesä oli vihdoin käymässä. Kävelin auringossa koirien kanssa, pulahdin lampeen uimaan (vesi oli vilpoista, mutta ei sentään hyytävää), istuin puutarhassa ja join cuba libren nimipäiväni kunniaksi. Ah kesä, onko mitään ihanampaa! Tänään tunnelma on toisenlainen. Koleaa, sataa. Aamulla menin Maxin kanssa pihalle. Koiralla oli ripuli. Koettakaahan kaapaista muovipussiin ripulipaskaa nokkosten keskeltä hyttysten käydessä kimppuun, sateessa, niin tiedätte mitä on arjen ankeus.

Ei sentään jyrissyt ukkonen, vielä. Olen kertonut teille ukkospelostani, jonka vertaista saa hakea. Hyvä etten ryömi sängyn alle piiloon heti ensimmäisen leimahduksen huomatessani – ai niin, olen tainnut tehdäkin niin…

Hykerryttäväksi lopuksi haluan lisätä lainauksen kirjasta, jota parhaillaan luen.

Se on sukuvika, Blevins sanoi. Vaari kuoli Länsi-Virginiassa kaivoskorriin ku salama löi kuiluun satakaheksankymmentä jalakaa maan sissään että sai sen, ei joutanu oottamaan että se ois noussu maan pintaan. Kori piti kastella että se viileni sen verran että saivat ukon pois siitä, sen ja kaks muuta. Ne paistu siinä ku pekoni. Isän vanhemman veljen vei tuulenpuuska alas porraustornista Batsonin öljykentällä vuonna tuhatyheksänsattaaneljä. Kaapeliporraustorni oli puuta vaan siitä huolimatta salama iski eikä se ollu sillon ees yheksäätoista. Isoeno äitin puolelta – siis äitin puolelta – kuoli hevosen selekään eikä hevoselta kärventyny karvan karvaa ja eno kuoli ihan kuoliaaksi niin että vyö piti leikata irti ku solki oli hitsautunu kiinni ja mulla oli serkku neljä vuotta vanhempi ja siihen iski salama omalla pihalla ku se oli navetasta tulossa ja halvasi siltä toisen puolen kokonaan ja sulatti paikat hampaista ja liimasi leuat yhteen.
Minähän sanon, Rawlins sanoi. Se on ihan sekasin.
Kukkaan ei tienny mikä sitä vaivas. Se vaan nytki ja soperti ja osotteli suutaan.
Noin silmitöntä valehtelua en oo kyllä eläissäni kuullu, Rawlins sanoi.
Blevins ei kuullut. Hänen otsalleen oli noussut hikihelmiä. Yhteen toiseen isän puolen serkkuun iski niin että siltä sytty tukka palamaan. Kolikot taskunpohjalla poltti reiän kankaaseen ja putosi maahan ja sytytti heinän tulleen. Minnuun on iskeny kahesti ja siksi mulla on toinen korva kuuro. Mulla on kaksinkertanen sukukirrous näitten salamoitten kanssa. Pittää hankkiutua erroon kaikesta metallista. Sitä ei tiiä mikä koituu kohtaloksi. Haalarinniitti. Kenkänaula.
No mitä meinaat tehä?
Hän katsahti hurjana pohjoiseen. Yritän ratsastaa sen eellä karkuun, hän sanoi. Se on ainut mahollisuus mikä mulla on. (Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset, Wsoy, suomentanut Kaijamari Sivill)

Tähän minulla ei ole lisättävää. Paitsi: hyvää kesää.

Raili Vesanen