Yhdessä

Olen aina ollut vähän yksinäinen sielu. En ole ollut yksin enkä yksinäinenkään, mutta jokin osa minusta on lapsuudesta asti vetäytynyt suojaan, ottanut tarkkailijan roolin. Olin ujo ja arka, ujouteni vuoksi minua aikoinaan myös kiusattiin koulussa. Teini-ikäisenä löysin itsestäni muitakin piirteitä, joiden takia tunsin olevani syrjitty ja ei-hyväksytty. Arkuuteni aavikolla minulla on kuitenkin ollut tuki ja turva omassa perheessäni, rakkaus ja hellyys, joka on kantanut läpi vuosikymmenten.

Nelilapsisessa perheessä ei koskaan tullut ikävä tai tekemisen puute, aina oli leikkikavereita ja myöhemmin murrosiässä joku jolle puhua ja purkaa sydänsurut. Alusta asti olemme olleet läheisiä toisillemme, kinastelleet ja kilpailleet kaikessa sovinnossa, ja nyt kypsässä iässä ystävyytemme on edelleen luja. Yksi meistä on poissa. Veljeni teki raskaan ratkaisunsa seitsemäntoista vuotta sitten ja jätti meidät. Hänen kuolemansa sitoi meidät jäljellejääneet entistä lujemmin toisiimme. Jo vuosia meillä on ollut tapana kokoontua kerran viikossa äidin luona Lauttasaaressa, syödä hyvää ruokaa ja vaihtaa kuulumisia. Näihin tapaamisiin on tullut mukaan myös uusi nuori sukupolvi kirkkaine äänineen ja raikkaine ajatuksineen.

Emme ole samaa mieltä kaikista asioista ja joskus sananvaihtomme on äänekästä ja kiihkeää kuin poliitikkojen paneelissa. Kunnioitamme silti toistemme mielipiteitä ja annamme toisillemme tilaa. Ja aina meillä on nauru mukana. Naurun lahja on tullut sekä isältämme, joka oli hyväntuulinen humoristi, ja karjalaiselta äidiltämme. Huudamme, huidomme ja hohotamme kuin italialaisessa elokuvassa. Puhumme sivistyneesti kirjoista, elokuvista ja musiikista, ja toisinaan kikatamme kippurassa kakkajutuille ja muille lapsuudesta tutuille aiheille.

Minulla on joitakin oikein hyviä ystäviä, joiden seurassa voin olla oma itseni, ja minulla on puolisoni, joka toisinaan ymmärtää minua paremmin kuin itsekään ymmärrän – mutta kukaan ei hyväksy minua kaikkineni samalla tavalla kuin sisareni ja veljeni. Eihän se ole ihmekään, kun olen tuntenut heidät koko ikäni. Meillä on yhteinen historia ja yhteiset muistot. Lapsina meillä oli oma erityinen kielemme, johon kuului itse keksimiämme sanoja ja jonka vanhemmat joutuivat opettelemaan ymmärtääkseen meitä. Joitakin ilmauksia tuosta lapsuuden kielestä on yhä säilynyt puheessamme, ja toisinaan unohdamme etteivät kaikki osaa niitä.

Olen sanomattoman kiitollinen sisarestani ja veljestäni, heidän ansiostaan en ole hautautunut liian syvälle ujouteni uumeniin, ja heidän hellyytensä on usein kannatellut minua vaikeina aikoina. Sunnuntaina sisareni täyttää pyöreitä vuosia, ja tahdon sydämestäni onnitella häntä. Ja kiittää. Kiitos että tulit pikkusiskokseni ja kiitos että olet ollut ystäväni kaikki nämä vuodet. Meidän sisaruutemme ulottuu kauas, olemmehan sisaria myös syvemmällä tasolla. Ajattelemme maailmasta ja kaikkeudesta samalla tavalla ja voimme puhua toisillemme asioista joihin uskomme ja joiden tiedämme olevan totta.

Huomenna itsemurhan uhreja muistetaan kynttiläkulkueessa, ja maanantaista alkaa mielenterveysviikko. Pidetään huolta toisistamme marraskuun pimeinä päivinä ja kysellään toisiltamme, vaikka tuntemattomiltakin, mitä kuuluu ja kuinka menee. Hymyillään toisillemme ja otetaan kädestä. Ei jätetä ketään yksin. Huomenna on myös valvomisen sunnuntai. Se tarkoittaa hereillä olemista. Olkaamme hereillä sekä omassa itsessämme että toisen näkemisessä.

Ehkä tämä on klisee, mutta sanonpa sen sittenkin: olkaamme toisillemme sisaria ja veljiä, sillä viime kädessä olemme kaikki yhtä ja samaa perhettä. Ihmisiä. Ja ihmisenä on hyvä olla, toisinaan yksin ja toivottavasti myös yhdessä.

Raili Vesanen

Olemattoman olevaisuus

 

Jälleen yksi syntymäpäivä takana. Vuodet kertyvät, ihmettelen yhtä hyvin kuin hiukan kauhistelen sitä että vielä olen täällä. Kun olin lapsi, äiti kattoi aina syntymäpäivän aamuksi ”pöydän”. Siihen kuului kukkia, lahja, kortti, jotakin hyvää syötävää. Syntymäpäivä oli erityinen, silloin sisarukset tiesivät että sankarille piti olla koko päivän kiltti. Vanhemmiten olen ymmärtänyt, kuinka syvä viisaus piili äidin järjestelyissä: syntymäpäivänä juhlimme elämäämme, olemassaoloamme. Mutta samalla jokainen syntymäpäivä tuo lähemmäs totuuden ajan kulumisesta. Jokainen syntymäpäivä, jokainen päivä, voi olla viimeinen.

 

Jälleen palaamme tuttuun (ei niin turvalliseen) aiheeseeni. Kuolemassa minua eniten pelottaa olemattomuus, tyhjyys. Elävä olento ei kykene ymmärtämään kuolevaisuuteen liittyvää ei-olemassaoloa. Se kauhistuttaa ja pelottaa järjettömästi. Kirjat jotka kuvaavat kuolemanjälkeistä elämää tai mahdollisuutta syntyä uudelleen, eivät pahemmin tuo lohtua niinä yön hiljaisina, pimeinä hetkinä, joina sielu huutaa järkytettynä yrityksissään ymmärtää olevaisuutensa katoavaisuutta. Jos minua ei ole, ei ole enää mitään. Maailma lakkaa olemasta, kaikki minkä olen kokenut katoaa tyhjyyteen. Miltä tuntuu olla olematta?

 

Äitini sanoi taannoin jotakin, mikä herätti minut tarkastelemaan asiaa uudesta suunnasta. ”Se oli silloin kun teitä lapsia ei vielä ollut”, äiti sanoi. Ei vielä ollut. Minua ei ollut, en ollut vielä syntynyt. Ymmärsin äkkiä, että on ollut sellainen aika jolloin minua ei ollut. Olen kerran kokenut sen (tai useamminkin jos pidän kiinni uskostani jälleensyntymään), olen kokenut sen ja selviytynyt siitä. Ennen syntymääni minua ei ollut olemassa – olin olematon – ja kuolemani jälkeen palaan samaan olotilaan.

 

Mutta mikä olotila se on – no, sehän juuri on se miljoonan taalan kysymys.

 

Jos fysiikan lakeihin on uskominen, aine ei häviä mihinkään, vaan ainoastaan muuttaa muotoaan. Koskeeko sama laki myös tunteita, ajatuksia, muistoja? Yön lohduttomina hetkinä, miettiessäni olemattomuuden mustaa tyhjyyttä, olen usein noussut kuilusta sen ajatuksen avulla, että minussa on muutakin kuin keho, mieli ja tunteet; valo on noussut sieluni syvyyksistä ilmoittaakseen että minussa on henki joka on ikuinen. Toisinaan tunnen sen läsnäolon jonkinlaisena tarkastelijana, hyväntahtoisena kumppanina, joka on ollut sama lapsuudesta lähtien.

 

Usein kuitenkin unohdan sen tai en pysty tuntemaan sitä. Jos en ymmärrä enkä tiedä korkeammasta henkisestä minästäni, onko se minulle todella olemassa? Jos ihmismieli ei voi käsittää valosielun ominaisuutta, eikö se silloin ole olematon? Ja kääntäen: jos jonakin ihmeellisenä yönä äkkiä käsitänkin koko totuuden ja ymmärrän – todella oikeasti ymmärrän – olevani henkinen olento joka ei koskaan kuole, enkö silloin tee olemattomasta olevaista, näkymättömästä näkyvää? Enää ei olisi mitään pelättävää, ei koskaan.

 

Nukahdan joka yö ja heittäydyn rohkeasti uneen (silloin kun en valvo ja vatvo huoliani), enkä useimmiten mieti etukäteen mahdanko herätä seuraavaan aamuun. Kuitenkin joka yö antaudun tiedostamattomaan ja menetän tajuni todellisuudesta. Toki näen unia ja elän varjoelämää nukkuessanikin, mutta totuus on ettei kukaan meistä lopulta tiedä unen tiedostamattomasta ajanjaksosta paljonkaan. Mihin menemme nukkuessamme ja miksi? Vaellammeko astraalimaailmassa, tapaammeko enkeleitä, teemmekö salaisia hyviä tekoja henkihahmossamme – kuka tietää. Nukahtaessamme illalla uskomme heräävämme aamulla enemmän tai vähemmän virkistyneinä. Käymme olemattomuudessa ja tulemme takaisin olevaisuuteen. Emmekä edes ihmettele, miten huikeaa se on!

 

Katkeaako lanka kuolemassa kokonaan, vai onko sekin vain pitkä uni, josta jonakin päivänä heräämme? Olemattomuus onkin jotakin, jota ei ole? Minä olin ennen kuin synnyin, ja minä olen senkin jälkeen kun kuolen. Vai onko ikuisuus sittenkin siinä pienessä hetkessä, kun tajuan olevani olemassa, eikä olemassa olevalle ole muuta totuutta? Niin tai näin, otan elämän lahjana ja pyrin nauttimaan olemisestani, mitä kohtalo sitten eteeni heittääkin. Elän ihmisenä maan maailmassa, ja vaikka minulla ei olisi mitään muuta suurta tehtävää, voin ainakin kiittää lahjasta olemalla onnellinen olemassaolostani.

 

Raili Vesanen